Kertomuksia kentältä: “On erittäin palkitsevaa auttaa ihmisiä, jotka ovat menettäneet kaiken”

Suomalaisen kollegamme Tuuli Karjala haastattelu Damaskoksessa, Syyriassa.  

”Kertomuksia kentältä” (Stories from the field) on haastattelusarja, joka avaa meille YK:n pakolaisjärjestössä (UNHCR) eri puolilla maailmaa työskentelevien pohjoiseurooppalaisten kollegoittemme arkipäivää.

Miksi päätit liittyä UNHCR:n palvelukseen?

”Jo opiskelijana tiesin, että haluan työskennellä pakolaisten parissa. Kun suoritin maisterintutkintoa, vakuutuin siitä, että halusin työskennellä ihmisoikeuskysymysten parissa. Tuolloin en kuitenkaan vielä tiennyt, millaista ihmisoikeustyötä haluan tehdä. Maisteriopintojeni aikana suoritin kansainvälisen pakolaisoikeuden kurssin, ja professorini oli aiemmin työskennellyt UNHCR:ssä. Kurssin viimeisenä päivänä hän näytti meille dokumenttielokuvan UNHCR:n työstä ja pakolaisten kohtaloista. Se avasi minulle uuden maailman. Kun näin sen epätoivon, jota ihmiset kokivat joutuessaan jättämään kaiken heille tutun ja rakkaan, ymmärsin, että haluan tehdä kaikkeni auttaakseni heitä. Tämän jälkeen suoritin tohtorintutkinnon kansainvälisestä pakolaisoikeudesta ja liittyin YK:n pakolaisjärjestöön, jotta voisin soveltaa oppimaani pakolaisten auttamiseen.”

Kuinka kuvailisit työtäsi?

”Toimin päällikkönä Syyrian pakolaisaseman määrittämisyksikössä, joka päättää, voidaanko turvapaikanhakijalle myöntää pakolaisasema. Yksikkömme on siten pakolaistyön etulinjassa. Kun turvapaikanhakija pyytää turvapaikkaa, yksikkö tekee ensin perusteellisen haastattelun, tekee sitten oikeudellisen analyysin tapauksesta ja määrittelee tämän perusteella, pidetäänkö turvapaikanhakijaa pakolaisena kansainvälisen, alueellisen tai kansallisen lainsäädännön nojalla. Pakolaisaseman määrittäminen on keskeinen prosessi, joka auttaa pakolaisia toteuttamaan kansainvälisen lainsäädännön mukaisia oikeuksiaan. Jos turvapaikanhakijalle myönnetään pakolaisasema, se muuttaa usein heidän elämänsä.”

Mitkä ovat olleet parhaita kokemuksiasi työssäsi pakolaisten parissa?

”Jokainen työpäivä tuo mukanaan jotain ainutlaatuista, ja joka päivä tunnen tekeväni jotain merkityksellistä. Mutta yksi tapahtuma on erityisesti jäänyt mieleeni. 

Työskentelin YK:n pakolaisjärjestössä Eritreassa, ja tehtäväni oli järjestää tilaisuus, joka liittyi kansainväliseen jokavuotiseen kampanjaan tyttöihin ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan (16 Days of Activism Against Gender-Based Violence).   Osana kampanjaa päätimme järjestää tilaisuuden pakolaisleirissä.  Halusimme tuoda esille pakolaisleirin tyttöjä. Järjestimme lentopallo-ottelun, josta tytöt innostuivatkin kovasti. Koska leirin väestö tuli vanhoillisesta kulttuuriympäristöstä, tytöt suostuivat pelaamaan vain, jos tulisimme mukaan peliin. Joten järjestimme lentopallo-ottelun, jossa 3-4 UNHCR:n työntekijää pelasi muutamaa kouluikäistä pakolaistyttöä vastaan keskellä leirialuetta. Joukko leiriläisiä kokoontui ympärillemme ja seurasi meitä aluksi vaiti, mutta aikaa myöten yleisöä kertyi lisää, ja tytöt alkoivat saada kannustushuutoja ja suosionosoituksia. Yhä useampi tyttö ja nainen rohkeni mukaan peliin. Lopulta pelaamassa oli suuri joukko pakolaisnaisia ja -tyttöjä, joita seurasi taustaltaan kirjava pakolaisten joukko kannustaen ja rohkaisten pelaajiaan. Oli todella hienoa nähdä, miten kaikkien leiriläisten välille syntyi vahva yhteenkuuluvuuden tunne.  Oli mahtavaa nähdä, kuinka tytöt ja naiset nauttivat saamastaan huomiosta ja hyväksynnästä. 

Kaiken kaikkiaan työskentely UNHCR:ssä on erittäin palkitsevaa, mutta myös haastavaa. Toisinaan pelkkä operaatioiden laajuus tekee työstämme haastavaa. Kun olin Ecuadorissa, osallistuimme Venezuelan hätätilaoperaatioon. Menimme Kolumbian ja Ecuadorin rajalle vastaanottamaan kaikkein vaikeimmassa tilanteessa olevia ihmisiä. Joka päivä saapui tuhansia ihmisiä – perheitä pienten lasten ja isovanhempien kanssa, vammaisia – he kaikki olivat ylittäneet rajan käveltyään useita päiviä. Olimme kovan haasteen edessä. Samaan aikaan oli uskomattoman palkitsevaa olla osa tätä operaatiota, koska pystyin auttamaan ihmisiä, tarjoamaan heille majoituksen ja mahdollisuuden peseytyä ja muut perustarpeet. Oli liikuttavaa kohdata suuria perheitä, jotka päiväkausien uuvuttavan patikoinnin jälkeen saivat levätä hetken. He olivat niin helpottuneita.”

Mitkä ovat olleet ikävimmät kokemuksesi työssäsi UNHCR:ssä?

”Mielenkiintoista kylläkin: sekä pahimmat että parhaat kokemukseni ovat tulleet vastaan pakolaisleireillä.

Työskennellessäni pakolaisleirillä Eritreassa leiriin virtasi jatkuvasti pakolaisia Jemenin sodan puhkeamisen takia. Kun tulimme leirille, näin naisia, joilla oli hyvin pieniä lapsia, ja vaikka lapset oli siististi kääritty huopiin ja liinoihin, huomasin, että kaikki ei ollut kohdallaan. Menin yhden naisen luo ja kysyin, voisinko nähdä hänen vauvansa. Kun nainen avasi huovan, huomasin, että lapsi oli vakavasti aliravittu.  Muutkin naiset kokoontuivat ympärillemme, ja ymmärsin, että aliravittuja lapsia oli paljon. Äitien hätä ja epätoivo oli sydäntä särkevää. Onneksi saimme järjestettyä aliravituille lapsille tarkoitettujen elintarvikkeiden hätätoimituksen ja pystyimme auttamaan heitä. Seuraavan kerran, kun kävin leirillä, lapset olivat jo paljon paremmassa kunnossa.

Työssäni joudun kohtaamaan ahdistavia kertomuksia vainoista, ja ne syöpyvät mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Mutta minua kannustavat jatkamaan ne toivon ja yhteenkuuluvuuden hetket, kun näen työmme tulokset. On erittäin palkitsevaa auttaa ihmisiä, jotka ovat menettäneet kaiken.”