Artikkelin kirjoittanut UNHCR:n Pohjoismaiden ja Baltian toimiston edustaja Annika Sandlund ja Pakolaisavun toiminnanjohtaja Annu Lehtinen.
©UNHCR/Max-Michel Kolijn
Tämä mielipidekirjoitus julkaistiin Turun Sanomissa 28.4.2024.
”Käännytyslaiksikin” kutsuttu poikkeuslaki on syystä herättänyt laajaa keskustelua viime viikkoina. Suomessa ja kansainvälisessäkin vertailussa poikkeuksellinen laki esittää toimia, jotka ovat merkittävällä tavalla ristiriidassa useiden ihmisoikeusvelvoitteiden, EU-oikeuden ja Suomen perustuslain kanssa.
Kansainvälisten sopimusten vastaisesti hallitus esittää, että välineellistämisen tilanteessa rajalle tulevat ihmiset voitaisiin käännyttää rajalla ilman, että heidän turvapaikkahakemuksensa otetaan vastaan. Näin jokaista koskettava jakamaton ihmisoikeus hakea turvapaikkaa ei toteudu, ja ihminen voitaisiin mahdollisesti palauttaa maahan, jossa hän on hengenvaarassa.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on antanut langettavia päätöksiä vastaavista takaisintyönnöistä muun muassa Puolalle ja Liettualle. Takaisintyöntöjen tuominen osaksi Suomen kansallista lainsäädäntöä ei tee toiminnasta vähemmän laitonta kansainvälisen lain edessä.
Valtiolla on oikeus ja velvollisuus suojella omia rajojaan ja kansallista turvallisuutta. Rajoja on kuitenkin mahdollista valvoa tavalla, joka kunnioittaa ihmisoikeuksia ja kansainvälistä lakia. Toistaiseksi näiden vaihtoehtojen harkinta ei näy hallituksen esityksessä.
”Välineellistämiseen käytetyistä maahantulijoista” puhuttaessa häivytetään turvapaikanhakijoiden ihmisyys ja yksilöllinen hätä. Omalla retoriikallaan ja toiminnallaan Suomi tätä kautta osallistuu itse välineellistämiseen, johon se pyrkii poikkeuslailla vastaamaan.
Ehdotetun poikkeuslain myötä Suomen rajalle voi myös syntyä humanitaarinen kriisi. On vaikea nähdä, miten tällainen tilanne parantaisi Suomen turvallisuutta.
Yhteiskunnallinen tilanne aikana, jolloin merkittävät ihmisoikeussopimukset on laadittu, ei ollut nykyhetkeä helpompi tai valoisampi. YK:n Geneven pakolaissopimus solmittiin vuonna 1951, jolloin toinen maailmansota ja erityisesti juutalaisten kohtaama vaino Euroopassa vavisuttivat koko maailmaa.
Valtioita velvoittavien sopimusten voima on jokaiselle kuuluvien oikeuksien tunnustaminen sekä pyrkimys rauhaan ja turvallisuuteen. Siksi niiden arvo mitataan ennen kaikkea kriisien keskellä.
Muuttuvan maailman sekä jatkuvien epävarmuuksien ja pelkojen keskellä tarvitaan rohkeutta puolustaa arvopohjaa, jonka päälle hyvinvointimme on rakentunut. Välineellistäminen tai muut ulkoiset uhat eivät saisi murentaa näitä jaettuja periaatteita ja sopimusvelvoitteita.
Kansainvälisten sopimusten turvaamasta ihmisoikeusperustasta, joka on rauhan peruspilari, on pidettävä horjumattomasti kiinni silloinkin, kun se on kaikista vaikeinta. Sopimukset tuovat suojaa erityisesti heikommassa asemassa oleville – oli kyse sitten ihmisistä tai valtioista.
Suomi on maailmalla tunnettu oikeusvaltiona, joka vaalii sääntöpohjaista järjestelmää ja ihmisoikeuksia. Suomi on myös asettanut oikeusvaltioperiaatteen ja ihmisoikeudet hallituksen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perustaksi. Nyt Suomi on valmis tietoisin sopimus- ja ihmisoikeusrikkomuksin kääntymään päinvastaiseen suuntaan myös omien periaatteidensa vastaisesti.
On tärkeää pysähtyä pohtimaan, millaisen vaarallisen viestin Suomi lähettää omalla toiminnallaan niin EU-maille kuin muulle maailmalle. Jos Suomen kaltainen vahva ihmisoikeustoimija lähtee irtautumaan sääntöpohjaisesta järjestelmästä, syntyy tässä ajassamme kriittisen yhteisen sopimisen perustassa kokoaan vakavampi ja laajeneva särö.
Vaikeiden tilanteiden edessä vahvuutta on löytää ratkaisuja, joilla suojellaan sekä valtion rajoja että turvaa etsivien ihmisten oikeuksia.
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä
